Uusi osoite

Tiedoksi niillekin, jotka ovat lukeneet tätä muuten Blogilistan kautta, että bloggaan nykyään osoitteessa http://mariakristiina2.blogspot.com/.

Enemmän aikaa, vähemmän roinaa

Vihreiden tuttu slogan "enemmän aikaa, vähemmän roinaa" tuli mieleeni tuota YLEn uutista lukiessani. Suomalaiset opiskelijat odottavat lyhyempiä työaikoja ja pienempiä palkkoja kuin Pohjoismaiset kollegansa. Suomessa valmistumassa olevat naisopiskelijat odottivat saavansa lähes naisten keskipalkan (2 250 euroa) verran kuussa tekemällä 38,6 tunnin työviikkoja, miesopiskelijat puolestaan odottivat saavansa 39,5 tunnin työviikkoja tekemällä reilut 2500 kuussa miesten keskipalkan ollessa 3007 euroa (onkohan tämä muuten se sama tutkimus, jonka perusteella on uutisoitu, että nuoret haluaisivat sekä lisää liksaa että lyhyemmät työajat). Siis vajaan tunnin ero työaikaodotuksissa ja parinsadan euron ero palkkaodotuksissa (vertailun vuoksi muissa Pohjoismaissa oltiin valmiita jopa keskimäärin 43 tunnin työviikkoon, mutta toki palkkaakin haluttiin sitten vastaavasti enemmän, Ruotsissa n. 2500 kuussa ja Norjassa reilusti yli 3000 euroa kuussa).

Nuoret naiset (ja miehet) ilmeisesti haluaisivat enemmän aikaa - itselleen vai perheelleen, sitä ei uutisesta tullut ilmi, vaikka feministit tietenkin tulkitsevat moiset työaikaodotukset merkiksi pahasta sukupuolijärjestelmästä, joka pakottaa naiset sorvin äärestä kotiin lieden ääreen ja lapsia kaitsemaan. Olisihan se tässä materiaa palvovassa yhteiskunnassamme kumma, jos joku yllättäen arvostaisikin enemmän omaa ja perheen kanssa vietyttyä aikaa kuin mahdollisuutta ylipitkiin työpäiviin perhe-elämän häiritsemättä uraputkessa etenemistä sekä ylitöiden tuomaa rahavirtaa. Tai jos monille naisille(kin) mielekkäät ja mielenkiintoiset työtehtävät, riittävä vapaa-aika ja kohtuullinen palkka olisivatkin korkeaa asemaa ja huippupalkkaa merkittävämpiä osatekijöitä hyvässä elämässä - eihän niin voi olla, naiset on vain pahan patriarkaatin toimesta aivopesty (anteeksi, syynähän olikin se sukupuolijärjestelmä) olemaan tavoittelematta asioita, jotka tässä elämässä ovat OIKEASTI TÄRKEITÄ, eli rahaa ja valtaa (perheen ulkopuolella, perheen sisäinen valtahan on jo usein naisilla, joten sehän on merkityksetöntä).

Työpöytämeemi ja muuta sekalaista

Osallistutaan nyt sitten vaihteeksi meemiinkin. Tämänhetkinen taustakuvani on peräisin YK:n vuosituhattavoitekampanjan sivustolta. Vielä vähän aikaa sitten käytin WWF:n sivuilta lataamaani maisemakuvaa, mutta olin jo ehtinyt hieman kyllästyä siihen, joten vaihdoin tuohon, kun tuli vastaan VYYn kehitysyhteistyö- ja ympäristöjaoksen blogin kautta. Tuossa taustakuvassa on kivan värityksen ja kantaaottavan aiheen lisäksi vasemmassa reunassa varsin mukavasti tilaa kuvakkeille, joita minulla tuppaa kertymään työpöydälle.

Miinahavara on sitten päässyt tuonne käytetyimpien ohjelmien listaan lähinnä siitä syystä, että jouduin Oliomallinnuksen harkkatyössä mallintamaan kysyisen pelin toimintaa (ja pitihän sitä tietenkin testailla useampaan kertaan, miten se oikeasti menee). Harjoittelusta oli hyötyä - sain erityiskehuja juuri siitä tehtävästä, kun olin ihan itse hoksannut, että aikalaskuri käy koko ajan pelin aikana.



Samaiselta sivustolta löytyy muitakin taustakuvia ja yksi niistä on päässyt kannettavani taustakuvaksi.



Kaikkien uteliaiden kiusaksi pienensin noita kuvia valmiiksi, joten ihan turha yrittää k(l)ikkailla nähdäkseen lukea tekstit paremmin...

Viime viikon torstaina menin edustajiston kokoukseen lähinnä seuraamaan ainejärjestömme kannalta tärkeää Humanistisen tiedekunnan opiskelijajäsenen ja hänen varajäsenensä valintaa - molemmat tehtävästään luopuvat edustivat ainejärjestöämme eikä varsinaisen hakuajan aikana ollut tullut ainuttakaan hakemusta, joten esitykset jäivät edustajistossa tehtäväksi, mutta saimme omat ehdokkaamme läpi ongelmitta vastaehdokkaiden puuttuessa. Näin toukokuulla monet varsinaiset edaattorit kuitenkin yllättäen loistivat poissaolollaan, joten huomasinkin olevani GT:n varaedustajana kokouksessa peräti päätösvaltainen ja äänioikeutettu, joten pääsin osallistumaan mm. ylioppilaslehden uuden päätoimittajan valitsemiseen sekä jatkoille DOMiin, missä päädyin keskustelemaan mm. ylioppilaskunnan toiminnasta, opiskelusta ja tulevista urasuunnitelmista kahden samaan pöytään istahtaneen entuudestaan tuntemattoman, mutta varsin mukavan opiskelijan kanssa. Ilta vähän venähti, kun kokouskin kesti nelisen tuntia.

Viikonloppuna kävin vaihteeksi vanhempien luona. Ohjelmassa oli vanhojen lehtien selailua ja TV:n katsomista, puutarhakierros (narsissit kukkivat jo), saunomista sekä äitienpäiväkakkua ja muuta mässäilyä eli tyypillinen lorvailuviikonloppu. Äiti sai perinteisen ruukkuruusun ja kortin. Kylpyhuoneremontti (syynä rakennusvirheestä johtuva kosteusvaurio, sinne ei alunperin oltu laitettu minkään sortin vesieristystä) oli edennyt laatoitusvaiheeseen ja uudet laatat näyttivät ihan kivoilta, vaikka ne oli kuulemma valittu periaatteella "täytyy ottaa joku, mitä niillä on valmiiksi varastossa". Suunnittelimme äidin ja siskon kanssa myös uusia kaapistoja kylppäriin ja iskäkin saatiin jo vähän innostumaan ajatuksesta. Myöhään sunnuntai-illalla päätin katsoa vielä Lostia (nuorimman siskoni DVD-kokoelma on varsin kattava) - ihme kyllä tajusin lopettaa jo yhden (viimeksi katsoin putkeen viisi) DVD:n jälkeen, mutta yöunet jäivät siitä huolimatta hieman lyhyiksi.

Maanantainen Operatiivisen laskentatoimen välikoe katetuottolaskennnasta oli onneksi niin helppo, että sain siitä täydet pisteet väsymyksestä huolimatta (tosin tarkistin kaikki luvut kolmeen kertaan ja silti yksi huolimattomuusvirhe oli vähällä jäädä huomaamatta). Enää yksi välikoe jäljellä ja kurssin läpäisemiseen riittäisi, että saan siitä vähintään yhden pisteen kahdestatoista (eikä investointilaskentakaan tämänpäiväisen luennon esimerkkilaskujen perusteella vaikuta mitenkään mahdottomalta, vaikka siinä onkin hieman enemmän muistettavaa kuin katetuottolaskennassa - takaisinmaksuajan ainakin osaa laskea: hankintahinta/(tulot per vuosi) eli kolme pistettä on aika lailla varma).

Työn murroksesta

Ikkunaiineksen kirjoitusta kommentoidessani eksyin hieman aiheen sivuun. Iines on jo aiemmin pariinkin otteeseen kirjoituksissaan sivunnut uudentyyppistä työmaailmaa sekä ns. nuorison työkäsitystä ja -moraalia. Tämä kirjoistus ei kuitenkaan käsittele pelkästään Iinestä tai niitä käsityksiä, joita olen hänen kirjoituksistaan ollut lukevinani. Aiheenani on se, miten nuorena ihmisenä koen koko tämän työelämän muutosta ja tulevaa työvoimapulaa käsittelevän diskurssin.

Työelämä on tosiaan muuttunut monelta osin varsin nopeaan tahtiin Suomen muuttuessa ensin maatalousyhteiskunnasta teollisuusyhteiskunnaksi ja sittemmin tietoyhteiskunnaksi ja kehityksen tahti on viime vuosina muuttunut yhä kiihkeämmäksi. Automatisaation ja toimintojen tehostamisen myötä työvoiman tarve on todennäköisesti pysyvästi vähentynyt monilla aloilla. Yhdeksänkymmentäluvun alun laman jäljiltä suurtyöttömyys on jäänyt pysyväksi ilmiöksi, vaikka aina ajoittain lupaillaan työvoimapulan odottavan ihan nurkan takana suurten ikäluokkien edustajien eläköityessä.

Me alle kolmekymppiset olemme kaikki laman lapsia ja kestosuurtyöttömyyden varjossa varttuneita, joten esimerkiksi usko koulutuksen (tai ylipäätään minkään) takaamaan vakituiseen työpaikkaan tulevaisuudessa on todennäköisesti mennyt monilta. Olin itse yläasteella laman aikoihin ja opinto-ohjaajamme lohdutteli meitä kertomalla, miten laman jälkeen aina tulee nousukausi, jolloin työntekijöiden kysyntä jälleen kasvaa. Siinä vaiheessa, kun ikäluokkamme valmistuisi ammattiin, laman aiheuttama työttömyys olisi jo ohi ja työpaikka löytyisi varmasti. Nousukausi seurasi ennustetusti lamaa, mutta työttömyys notkahti vain hieman. Olin silloin lukiossa ja meille kerrotiin, miten suurten ikäluokkien eläköityminen muuttaisi tilanteen ja kääntäisi työttömyyden työvoimapulaksi viimeistään siinä vaiheessa, kun valmistuisimme korkeakoulusta, sekä miten tietoyhteiskunnassa tarvittaisiin juuri korkeasti koulutettuja työntekijöitä.

Yliopistojen aloituspaikkoja on lisätty reilusti ja samaan aikaan rinnalle on luotu opistotason koulutuksen korvaava ammattikorkeakoulujärjestelmä. Nuoria on kannustettu kouluttautumaan mahdollisimman pitkälle ja on tavoiteltu korkeakoulutusta jopa 60-70 prosentille ikäluokasta. Nyt mediassa maalaillaan uhkakuvia tulevasta työvoimapulasta, joka yllättäen koskeekin lähinnä niitä ammatteja, joihin riittää pelkkä ammattikoulupohja. (Poikkeuksena lääkärit, joita ei ilmeisesti vain ole osattu kouluttaa tarpeeksi - hakijoitahan lääkäritieteelliseen kyllä olisi ollut.) Nuoria syyllistetään monesti siitä, ettei heitä kiinnosta ns. oikea työ, jossa joutuu rasittamaan itseään fyysisesti.

Samaan aikaan kun kohkataan työvoimapulasta, on työttömien määrä yhä sadoissa tuhansissa. Työpaikkailmoituksissa vaaditaan monesti mahdottomia ja jos jonkin paikan vaatimukset sitten kokeekin täyttävänsä ja lähettää hakemuksen, on aina "paljon hyviä hakijoita" ja usein saa kuulla fraasin "valinta ei nyt tällä kertaa kohdistunut sinuun" - mikäli rannalle jääneille hakijoille ylipäätään vaivaudutaan ilmoittamaan asiasta. Muutenkin tarjolla on lähinnä erilaisia määräaikaisuuksia, projekteja, freelancer-hommia tai alihankkijan paikkoja (perusta toiminimi, sillä emme halua maksaa korvausta tehdystä työstä palkana, otamme yhteyttä, jos hommaa löytyy, mutta hankithan itse tarvittavat työvälineet ja olethan käytettävissämme tarvittaessa). Työvoiman tarjonnan ylittäessä kysynnän on työnantajilla hyvä neuvotteluasema vaatia kaikenlaista - aito työvoimapula tarkoittaisi päinvastaista, joten työvoimapula ei nuorten kannalta olisi suinkaan yksinomaan negatiivinen asia.

Vakituinen työpaikka vaikuttaa varsin kaukaiselta haaveelta varsinkin monille akateemisesti koulutetulle pätkätyötä tekevälle naiselle. Sen vuoksi on kehitetty selviytymiskeinona monia perinteisestä uran ja vakityöpaikan tavoittelusta poikkeavia tapoja suhtautua työelämään kuten projekti- ja pätkätyöelämän vapauden ja sitoutumattomuuden ihannointi, vapaaehtoistyö kansalaisjärjestöissä yms. sekä muiden elämän osa-alueiden merkityksen korostaminen. Esimerkiksi kotiäitiyden uudessa nousussa ei mielestäni ole kyse niinkään perinteisen alistetun ja kotiin sidotun naisen roolin paluusta, vaan siitä, etteivät nykytyöelämän tarjoamat mahdollisuudet eli pahimmillaan pätkätyökierre juuri huokuta, jolloin kotiin jäämistä tärkeää ja merkitykselliseksi koettua - joskin palkatonta - omien lasten kasvatustyötä hoitamaan pidetään parempana vaihtoehtona.

Kirjoittamisesta, ajattelusta ja kuulumisia

Eilen juttelin siskojeni kanssa siitä, mikä mahtaa olla syynä siihen, että kirjoitan näitä blogiräpellyksiäni usein niin pitkään eli pahimmillaan tuntikausia. Aiheen ihmettelyn antoi se, että erehdyin kommentoimaan Ikkunaiineksen kirjoitusta prekariaatista ja perustulosta (pitäisi kai pysyä poissa loukkaantumisherkkien ihmisten blogeista ainakin eri mieltä olleessaan, kun ei kerran osaa etukäteen varoa sitä, että tulee kirjoitettua liian jyrkästi ja pikkuisen piikitellenkin) ja kirjoitin kommenttiani niin pitkään, että nettivuoroaan odottavani siskoni tuskastui hitauteeni. Epäilyksen kohteeksi joutui ensin osaamattomuuteni kymmensormijärjestelmän suhteen, sillä naputtelen näppäimistöä tehottomasti vain parilla sormella. Huomautettuani, ettei nopeampi näpyttelytahti paljon auttaisi, kun aikaa vie lähinnä se aivotyö, jota ajatusten muokkaaminen tekstimuotoon vaatii, ilmaisivat molemmat siskot, joille kirjoittaminen on aina ollut helppoa, ihmetyksensä - enkö muka ajattele suoraan valmiilla lauseilla.

Yritin selittää ajatusten olevan kyllä sanoina, mutta yleensä pikemminkin erilaisten assosiaatioiden muodostamana verkostona kuin lineaarisessa tekstimuodossa. Ajoittaiset välihuomautuksilla kuormitetut ja mm. sulkuja ylikäyttävät mammuttivirkkeeni ovat eräs esimerkki ajatteluni ja huolitellun tekstimuodon välivaiheesta. Kummastuksekseni siskoni eivät aluksi tuntuneet lainkaan ymmärtävän, mitä ylipäätään yritin selittää puhuessani ajatusteni assosiatiivisuudesta, epälineaarisuudesta ja käsitekarttamaisuudesta (eikä ymmärrysvaikeudessa ollut kyse vaikeiden sivistyssanojen käyttämisestä - yllä mainitut käsitteet sinänsä kun ovat kyllä siskoilleni tuttuja), vaikka monilla kursseilla on hypertekstiä käsiteltäessä korostettu, että se assosiatiivisena vastaa ihmisten ajattelutapaa paremmin kuin perinteinen lineaarinen teksti (tässä kohtaa tulenkin sitten ajatelleeksi, miten huonosti blogialusta oikeastaan tukee tuota yleensä verkkoteksteille ominaista assosiaatiorakennetta - muihin juttuihin voi kyllä linkata, mutta jutun sisälle ei voi helposti muodostaa alasivuja, joille ns. piilottaisi asiaan liittyvät assosiaatiorönsyt, ja bloginperusrakennekin on lineaarinen käänteinen aikajärjestys). Siskoni siis kuulemma ajattelevat valmiiksi lineaarisena tekstinä - ainakin kirjoittaessaan. Onko se tosiaan joillekin niin helppoa? Jakaantuvatko ihmiset assosiatiivisiin ja lineaarisiin ajattelijoihin? Kumpaakin ajattelutapaa esiintynee jokaisella, mutta voisiko olla olemassa samanlainen ero kuin auditiivisuudessa, visuaalisuudessa jne.

Viime lauantaina näkymätön tuli näkyväksi, kun tapasimme Panun kanssa Näkymättömän tytön, joka vaikutti aluksi hieman pelokkaalta ja ujolta, mutta osoittautui sitten vähän rentouduttuaan (eli ilmeisesti huomattuaan ettemme oikeasti ole lainkaan pelottavia) varsin mukavaksi juttuseuraksi.

Opintorahamielenosoitukseenkin tuli osallistuttua täällä Vaasassa vappua edeltävänä perjantaina, mutta koska osasimme olla ihmisiksi toisin kuin prekariaatin edustajat Helsingissä perustuloa ajaessaan, jäi tapahtuman saama julkisuus valitettavasti maakuntalehtitasolle. Muuten ei kirjoitustauon aikana ole tapahtunut juuri mitään ihmeempää, vaan siihen samaan järjestöilyyn ja opiskeluun - valitettavasti tuossa järjestyksessä, vaikka opintosuorituksia on tässä kevään aikanakin ilmestynyt rekisteriin ihan mukavasti ja osittain jopa varsin hyvillä arvosanoilla - on aika lähinnä mennyt. Ja jottei kenellekään synny väärää mielikuvaa ahkerasta ja kiireisestä opiskelijasta, niin onhan sitä tullut blogeja ja nyyssejä luettua entiseen tahtiin ja pelailtua sekä nettipelejä itsekseen että perinteisiä korttipelejä siskojen kanssa.

Jumala-ilta ja uskonnon opetus

Katsoinpa eilen netistä Ajankohtaisen kakkosen Jumala-illan, josta olinkin jo parista blogista lukenut juttua (vähän hassua muuten, että nimenomaan Ylen ohjelmia pystyy tällainen telkkaria omistamaton ja siten TV-maksua maksamaton katsomaan ihan ilmaiseksi internetin kautta). Aiheen käsittely jäi tietenkin vähän pinnalliseksi ja hajanaiseksi, kuten näissä (liian) monien osallistujien keskusteluhjelmissa yleensäkin, kun kukaan ei oikein kunnolla ehdi selittää asiaansa ennen kuin joku keskeyttää (tällä kertaa mukana ei onneksi kuitenkaan ollut yhtään täysin patologista päällehuutajaa). Ohjelman fundiskristittyjä on jo ehditty kritisoida muuallakin, joten riittänee, kun mainitsen olevani näiden kritisoijien kanssa pitkälti samaa mieltä heidän kovin kirjaimellisesta ja varmasta Raamattu-käsityksestään ja suvaitsemattomuudestaan. Myös pilakuva-asiasta - sananvapaudesta ja toisten uskontojen kunnioittamisesta - on keskusteltu pitkin poikin blogistania kyllästymiseen saakka jo ennen tätä ohjelmaa.

Se, mikä minua ohjelmassa eniten kummastutti, oli joidenkin ateistien perustelu uskonnon opetuksen kritisoinnille - heidän perustelunsa oli nimittäin se, ettei pieni (7- tai 8-vuotias) lapsi mitenkään voi ymmärtää kertomusten olevan nimenomaan kertomuksia, vaikka Raamatun kertomuksia opetettaisiin koulussa nimenomaan kertomuksina, mitä uskonnon opetuksen puolustaja esitti. Tässä kohtaa tuli nimittäin mieleen, etteikö ateistilapsillekin muka jo ennen kouluikää lueta niitä täysin fiktiivisiä kertomuksia, joita toisinaan nimitetään myös teknisellä termillä satu - niitä, joissa esiintyy lohikäärmeitä, keijukaisia, peikkoja, jättiläisiä, tonttuja tai puhuvia eläimiä. Eikös äidinkielen tunneillakin lueteta eka- ja tokaluokkalaisilla nimenomaan satuja? Eivätkö pienet lapset elä nimenomaan juuri erilaisten fiktiivisten tai osittain todellisuuspohjaisten kertomusten täyttämässä maailmassa? Tosin meille on kuulemma lapsena luettu epätavallisen paljon, mistä opettajatkin ovat aina vanhempainilloissa kiitelleet (tästä voisi siis päätellä, etteivät fiktiivisetkään tarinat suinkaan ole haitaksi lapsen kehitykselle), siitä yksinkertaisesta syystä, että lukeminen oli toimivin keino saada meidät riehuvat villikot rauhoittumaan edes hetkeksi (äiti on varmaan monesti ollut myös kiitollinen sellaisista suurista elämää helpottavista keksinnöistä kuin kasettikirjat). Ehkä ateistit tarkoittivat sitä tapaa, jolla Raamatun kertomuksia joissakin kouluissa opetetaan - jotkut opettajat saattavat kyllä opettaa niitä ihan totuutenakin, eivätkä vain saaneet asiaansa kunnolla selitettyä lyhyen ohjelma-ajan vuoksi, mutta sellainen yksinkertaistus, ettei seitsenvuotias muka voisi ymmärtää, ettei kaikki mitä koulussa kirjasta luetaan välttämättä pidä kirjaimellisesti paikkaansa, ei ihan mene läpi.

Ohjelmassa tuli monen osallistujan suusta esille myös se pointti, jonka itsekin toin hieman esille jo viime vuoden puolella Näkymättömän tytön blogissa. Kristinusko on vaikuttanut (ja vaikuttaa yhä) kulttuuriimme niin paljon, että siitä on senkin vuoksi hyvä oppia jotain koulussa ja näiden kulttuuristen seikkojen lähtökohtien ymmärtämisen tulisikin olla yksi uskonnonopetuksen tavoitteista. Raamatun kertomuksia on hyvä tuntea, vaikka sitten pitäisikin niitä pelkästään fiktiivisinä kertomuksina, sillä niistä on peräisin moni yleiskielessäkin käytössä oleva sanonta, joka ei taustakertomusta tuntemattomalle välttämättä aukea, puhumattakaan siitä, miten usein kirjallisuudesta löytyy intertekstuaalisia viittauksia nimenomaan Raamattuun. Erilaisia uskontoja ja niiden opetuksia on hyvä tuntea, vaikkei itse uskoisi niistä yhteenkään, ja erityisen tärkeää on mielstäni tuntea elinpiiriään ympäröivä valtauskonto.

Itseäni ei esimerkiksi ateisteissa häiritse se, etteivät he ole kanssani samaa mieltä uskonasioista, vaan heidän monesti kummalliset käsityksensä siitä, mihin esimerkiksi minä oikein uskon, jos sanon olevani körttitaustainen evankelis-luterilainen kristitty (osaksi omat uskonkäsitykseni voivat toki poiketa kirkon virallisesta opetuksesta, mutta kyse ei yleensä ole niistä jutuista). Oletan, että nuo kummalliset käsitykset ovat syntyneet esimerkiksi erilaisten aktiivista käännytystyötä tekevien lahkojen hihhulijäsenten käännytyspuheista (kaikkien hupaisimmalta tuntuu, kun otetaan kristinuskoa moittiessa esille jotkut Jehovan todistajat - eiväthän he edes ole mitään kristittyjä), kun taustalla ei ole juuri minkäänlaista käsitystä siitä, mitä esimerkiksi evankelis-luterilainen kirkko oikeasti opettaa. En tiedä, johtuuko tuo tietämättömyys siitä, että on nukuttu uskonnon tai elämänkatsomustiedon tunneilla vai käsitelläänkö elämänkatsomustiedossa vain niin ylimalkaisesti sitä, miten muut uskovat. Joidenkin kiihkoateistien kohdalla kyseessä saattaa tietämättömyyden sijaan olla myös halu esittää vaikkapa kristinusko mahdollisimman negatiivisessa valossa (esim. ohjelman "lasten uhraus kuuluu kristinuskoon" -tason kommentteja heittänyt ateisti on todennäköisesti sellainen tapaus).

Yllättävän monet tuntuvat myös joko unohtaneen tai olevan autuaan tietämättömiä siitä, että uskonnon opetuksessa tosiaan käydään pariinkin kertaan läpi myös muut ns. maailmanuskonnot - tai ainakin käytiin silloin kun minä olin koulussa. Tuossa Jumala-illan keskustelussa "olisin halunnut tietää muistakin uskonnoista" -väitteen esitti tosin vain yksi tyttö ja hänkin joutui sitten heti korjaamaan "siis vähän enemmän kuin mitä uskontotunneilla oli". Ihan hyvä pointti keskustelussa olikin jonkun ihmettely siitä, miksi erilaisia maailmanuskontoja, etiikkaa ja muita vastaavia kaikille yhteisiä asioita käydään läpi erikseen ev-lut. uskonnon, ortodoksien, islaminuskoisten ja ateistien ryhmissä. Mielestäni jonkinlainen uskonnon (tai uskontojen) opetus on siis jatkossakin tarpeen kouluissa, mutta tuota opetusta voitaisiin kehittää edelleen vähemmän tunnustukselliseen ja enemmän kulttuuriseen ymmärrykseen painottuvaan suuntaan (tuonkaltaista muutostahan onkin jo tapahtunut).

Perustoimeentulosta

Jollet vielä ole sitä tehnyt, käyhän allekirjoittamassa adressi opintorahan korottamisen puolesta Opintoraha.fi. Vaikka olenkin vielä opiskelija, en aja tässä asiassa omaa itsekästä etuani (olen jo aikaa sitten omat tukikuukauteni käyttänyt mahdollisen korotuksen tullessa voimaan). Kyse on myös niistä nuorista, jotka eivät vielä saa edes äänestää, ja heidän tulevaisuuden mahdollisuuksistaan - kuka heidän asioitaan ajaisi, jollemme me nyt opiskelevat tekisi sitä, vaan keskittyisimme parantamaan esimerkiksi työelämään siirtyvien vastavalmistuneiden asemaa, kun niistä muutoksista ehkä ehtisimme itsekin hyötymään. Jonkinlainen perustoimeentulo opiskeluajalle täytyy pystyä pitämään yllä jatkossakin inflaatiosta huolimatta.

Pitkällä tähtäimellä kannatan itse ns. perustulomallia, jossa kaikille täysi-ikäisille kansalaisille maksettaisiin tietty samansuuruinen perustulo, joka kattaisi välttämättömät elinkustannukset ja jonka päälle voisi vapaasti ansaita lisätienestejä elintasoaan parantaakseen (hyvätuloisilla verotus söisi perustulon). Perustulo korvaisi opinto- ja työmarkkinatuen, kansaneläkkeen sekä erilaiset päivärahat. Byrokratia vähentyisi, tuloloukkuongelmat katoaisivat eikä eri väestöryhmien tarvitsisi kilpailla keskenään siitä, minkä ryhmän etuuksia tällä kertaa korotetaan. Kaikenlainen ansiosidonnaisuus saisi jäädä vapaaehtoisilla vakuutuksilla hoidettavaksi - totta puhuakseni en ole koskaan oikein hyväksynyt koko ansiosidonnaisuuden ideaa (jos tienaat hyvin, saat sitten myös isot korvaukset, mutta pienituloinen joutuu kitkuttamaan minimikorvauksilla, vaikka sillä suurituloisella olisi kaiketi ollut paremmat mahdollisuudet säästää pahan päivän varalle).